KAIKEN SEN ARVOISTA - SYNNYTYSHÖPINÖITÄ

No siitä synnytyksestä... Olo on edelleen niin kovin epätodellinen ja tuntuu ihan käsittämättömältä, että nyt se kaikki on ohi. Postaus kulkee nimellä Synnytyshöpinöitä, sillä en muista koskaan lukeneeni ainuttakaan synnytyskertomusta, joten mulla ei ole hajuakaan mitä niihin on tapana kirjoittaa.

En muista, että sunnuntaina olisi supistellut mitenkään normaalia enemmän, mutta sunnuntai-maanantai välinen yö meni valvoessa menkkamaisen jomotuksen kanssa, joka tuntui lisääntyvän tunti tunnilta. Aamulla sain jomotuksen kaveriksi myös tavallista kipeämmät supistukset, jotka vetivät jatkuvasti kaksinkerroin, mutta tulivat kovin epäsäännöllisinä. Supistukset jatkuivat pitkin päivää ja tihenivät iltaa kohden, jolloin päätin koittaa lyhentää niiden aikaväliä kävelemällä pariin kertaan raput ykkösestä kasiin. Rapussa ravaamisen jälkeen supistuksia tuli noin viiden minuutin välein, mutten kokenut niitä vielä riittävän tuntuviksi, vaikka joka kerta sai purra hampaita yhteen vedet silmissä. A toisteli vähän väliä, että soita jo ja lupailin herättää sen yöllä, jos supistukset ei menisi ohi... Joopa joo: todellisuudessa nukuin niiden välit, mutta heräsin 5 - 10 minuutin välein tuskissani. Neljältä teki mieli soittaa TYKSiin, mutta ulkona paukkuvaa pakkasta ajateltuani tulin siihen tulokseen, ettei mua sattunutkaan niin paljoa, että olisin ollut valmis lähtemään lämpimän peiton alta ja päätin kärvistellä aamuun.

Aamuun mennessä supistukset olivat koventuneet huomattavasti, mutta säännöllisyys oli hävinnyt. Aamupäivällä irtoili ensimmäiset osat limatulpasta ja nyt tiedän, mistä syystä siinä esiintyy sana lima... Pitkin päivää kiroilin oloa ja iltapäivällä päätin koittaa rappuja uudestaan. Kahden aikoihin supistukset tulivat 2 - 9 minuutin välein ja viiteen mennessä väli oli enää 3 - 4 minuuttia, kuuden jälkeen supistuksia tuli edelleen muutaman minuutin välein ja itkin jo pahimmista kivuista. Hetkeäkään ei ollut h-hetki -fiilis, mutta soittelin kuitenkin sairaalaan ja puoli seiskan jälkeen oltiinkin jo matkalla. Olin tottunut supistuksiin 12 viikon ajan, neuvolassakin mietittiin jo, että mistä tiedän lopulta lähteä ja täytyy myöntää, että vaikka ei tullutkaan kiire niin ei ainakaan liian aikaisin oltu liikenteessä.

Noin seiskan aikoihin kätilö otti meidät vastaan ja pääsin käyrille, jossa mitattiin vauvan sykettä ja mun supistuksia. Mulla oli käsitys, että mitä kovemmat supistukset, sitä lähempänä sataa lukemat pyörivät ja olo oli jokseenkin omituinen, kun itkettävien supistusten aikana oltiin alle kymmenessä - olin valmis lähtemään kotiin. Käyrän jälkeen sain odottamani sisätutkimuksen ja olin valmistautunut siihen, että mukavampi lähteä kotiin, kun tietää taas vähän missä mennään. Kohdunkaulasta ei sanottu sanaakaan, mutta ulkosuu oli kuulemma kolmen sentin verran auki ja jopa vähän järkytyin, kun hoitaja pyysikin yllättäen vaihtamaan vaatteet ja alkoi kyselemään kenkien kokoa. Siinä sitten jäin hölmistyneenä pukeutumaan sairaalakaapuun samalla kun kätilö lähti katsomaan meille synnytyssalia.

Ensimmäinen muistikuva salista on lähempänä yhdeksää, kun kätilö kävi moikkaamassa meitä ennen vuoron vaihtumista ja toivotti masulle hyvää syntymäpäivää. Hetki sen jälkeen purskahdin yhtäkkiä itkuun ja taisin vasta siinä vaiheessa tajuta, että synnytys olisi oikeasti edessä ihan pian ja meidän vauva kohdun tällä puolella. Supistukset tuntuivat samalta kuin kotona ja jokaisen kohdalla puristin kaurapussia kiroillen. Yökkö ja opiskelija kävivät välillä kurkkimassa meitä ja ehdotti eri kivunlievityksiä, mutta itsepäisenä härkänä halusin toistaiseksi pärjätä vielä ilman. Jossakin vaiheessa alkoi tuntumaan niin, ettei itkusta tahtonut tulla välien aikana loppua, joten päätin koittaa ilokaasua, vaikken uskonut sen auttavan. Olisin voinut vedellä käytävällä Samppa Linna shakea, sillä kaasua ottaessa tuntui, että koko naama olisi vinksallaan ja valuisi pitkin lattiaa. Silmät seisoivat, minä en. Joka tapauksessa ilokaasu vei kaikki kivut pois ja pystyin olemaan supistusten aikana täysin normaalisti.

Kello läheni yhtätoista ja muistan ajatelleeni, että onpa aika mennyt nopeasti. Sain jostain päähäni kokeilla yhtä supistusta ilman ilokaasua ja kipu oli järkyttävä. Yksi lause sisälsi ainakin kymmenen v-sanaa varustettuna muutamalla muulla ja eräs v tuli muita voimakkaammin, jolloin tuntui kuin jalkojen välissä olisi poksahtanu vesi-ilmapallo. Lievästi sanottuna vähän hölmistyneenä kysyin A:lta, että meniköhän siinä lapsivedet, oltiin molemmat aika öööö ja soitettiin kätilö paikalle. Vesien mentyä yritin jatkaa ilokaasun vetämistä, mutta supistukset olivat jo niin kovia, ettei siitä ollut hyötyä ja hengittäminen meni vain entistä enemmän sekaisin. Jos multa kysyttäisiin seuraavasta tunnista niin väittäisin sählänneeni koko tunnin vessassa - todellisuudesta ei sitten mitään hajua olekaan. Olin kirjoittanut toiveisiin ainoastaan epiduraalin ja kuvittelin koko ajan saavani sen. Kätilöllä oli välineet valmiina, mutta ponnistamisen tarve oli jo niin suuri, että päätettiin tehdä pikainen sisätutkimus: kymmenen senttiä auki ja epiduraalin laitto myöhäistä. 23:59 vilkaisin kelloa. Sen jälkeen muistissa onkin vain kipu, joka ei kuitenkaan ollut niin paha mitä odotin.

Keskiviikko 27.11.13, kello 00:35 raskausviikolla 40+4 maailmaan putkahti täydellinen pieni ihminen mitoin 51 senttiä ja 3 350 grammaa. Pisteitä poika sai 9/9/9. Itse ponnistusvaiheesta mulla ei ole lähes lainkaan muistikuvia, yhtäkkiä tyyppi vain oli siinä. Ilmeisesti odotin vauvalta leffoista tuttua kamalaa rääkäisyä ja ensimmäiset sanat olivatkin "Onks sillä muka kaikki hyvin?", kun vauva vain nyyhkytti. Kolmatta yötä valvominen, 24 tunnin syömättömyys ja synnytys ei ollut paras combo, mutta 10 tunnin 45 minuutin synnytyksen ja parin ompeleen jälkeen voitiin molemmat hyvin.

Ihan uskomatonta, että tästä kaikesta on jo yli viikko aikaa. Toisaalta tuntuu, että synnytin vasta eilen ja toisaalta taas, että vauva on ollut perheessä aina. Tuskalliset, mutta silti nopeasti kuluneet yhdeksän kuukautta on nyt ohi, eikä ole tarvinnut miettiä, onko kaikki todellakin sen arvoista. Viimeisen viikon aikana sanat rakkaus ja rakastaa on kyllä saaneet ihan uudenlaisen käsitteen... <3