MITÄ KUULUU IMETYKSELLE?

Raskausaikana en pahemmin ajatellut imetystä. En asettanut tavotteita ja tiesin vain, että tahdon yrittää, vaikken luottanut itseeni tai sen onnistumiseen. Av-mammat on aiheesta kovin kauhuissaan (esimerkiksi tämä» oli heille liikaa), mutta mulle se ei ole mikään tabu: voin puhua asiasta sukulaisten, ystävien tai satunnaisten vastaantulijoiden kanssa ilman häpeilyä. Miksi häpeilisin, kun kyse on niin luonnollisesta asiasta ja vauvan ravinnon saamisesta?

Sairaalassaoloaikana mulle jäi imetyksestä vähän ikävä olo, koska opin lukemaan vauvaa jo parissa päivässä ja tiesin milloin pieni oli vailla ruokaa. Yli-innokas opiskelija kuitenkin tahtoi käydä sitä läpi kanssani, herätti pojan kesken unien ja käski syöttää. Vauvalla ei ollut nälkä, eikä siitä syystä imenyt lainkaan, joten opiskelija nappasi tissistä kiinni yrittäen samaa, kun mulla oli kuulemma väärät otteet, vaikka nimenomaan hetki sitten olin ne hoitajan kanssa opetellut. Opiskelija riisui vauvan, pyöritteli käsissään ja teki kaikkensa, jotta pieni olisi kiinnostunut syömisestä, mutta turhaan. Melkein itku silmässä laittelin A:lle viestejä kiroten ja teki mieli antaa koko imetyksen olla. Ärsyttää vieläkin.

Maito alkoi nousta kunnolla kolme päivää synnytyksen jälkeen, paikat lähes kirjaimellisesti tulvivat maidosta ja tunsin olevani meijeri. Kotona ei tullut mieleenkään lopettaa imetystä ja se sujui alusta asti hyvin, kunhan ruokki toista vain nälkäisenä. Ensimmäisen (tai ensimmäisten? En enää muista...) kuukausien aikana ongelmaksi koitui päänsärky sekä ahdistus. Mä olen tavallisesti huono juomaan vettä, mutta ensimmäisten imetyskuukausien aikaan nesteitä oli pakko saada litroja päivässä tai lähtemätön hedari oli taattu. Ahdistukseen en keksinyt syytä, enkä ehtinyt kysymään mistään apua, mutta lähes aina imettäessä henki kulki huonosti ja teki siitä ikävää. En vieläkään tiedä syytä tälle, enkä enää edes muista, milloin pääsin vaivasta eroon. Hassua, miten niin moni asia unohtuu...

Jossakin vaiheessa kevättä alkoi tuntumaan, ettei synnärille jääneet ja imetyksellä lähteen kilot ole riittävästi, joten aloin lenkkeilemään päivittäin, mutta viikossa huomasin maidon tulon vähentyneen huomattavasti ja tuntui, ettei vauva enää saanut tarvitsemaansa. Vähän väliä sitä huudettiin lisää ruokaa ja rintaraivareiden määrä kasvoi, joten lenkkeily loppui ja maitoa tuli taas masun täydeltä.

Välillä tulee hetkiä, jolloin harmittelen, etten täysimettänyt vauvaa puoleen vuoteen asti, mutta toisaalta sitä on enää turha miettiä, enkä tiedä olisinko lopultakaan päätynyt siihen, kun toisella on ollut jo hyvää vauhtia meneillään herkkyyskausi sormiruokailua ajatellen. Tällä kertaa näin ja mahdollisella toisella kerralla ehkä sitten toisin. Mitään takarajaa en ole missään vaiheessa miettinyt, mutta haluisin ehkä imettää 1-vuotiaaksi asti, mikäli maitoa vaan riittää ja jos ei riitä niin ei riitä - en aio ottaa siitä turhaa stressiä.

Vaikka meillä aloitettiin soseiden maistelu jo vähän ennen neljää kuukautta, ei niiden kanssa pidetä vieläkään kiirettä. Tässä vaiheessa vauva saisi kasvisten, hedelmien ja marjojen lisäksi syödä lihaa ja viljoja viiden aterian verran päivässä, mutta meillä syödään kasviksia tai hedelmiä ainoastaan kerran päivässä. Imettäminen on niin luontevaa, vaivatonta ja mieleistä molemmille, etten nää syytä muuttaa toimivaa. Tästä me tykätään, tää on selkeesti se meidän juttu ja mä olen niin iloinen, että mulla on ollut mahdollisuus kokea imetys vieläpä siinä onnistuen.

Selviättekö? Vai paloiko kenties verkkokalvoille jotain maata mullistavaa?