MITEN KÄVI PRIMPERANIN?

Pöydälle jäi, kuten arvelinkin. Painoni mukaan mun tulisi ottaa 5mg, eli puolikas tabletti. Lääkäri oli kuitenkin kirjoittanut 1 tabletti 1 - 3 kertaa päivässä, joten yhtenä iltana koitin sitten sitä yhtä. Ensin pahoinvointi häivisi melkein olemattomiin ja sitten tuli väsymys, joka mainitaan myös tuoteselosteessa. Oli perjantai-ilta ja 21:00, kun vilkaisin kelloa ja tajusin nukkuneeni sohvalla 1,5 tunnin ajan. Ennen lääkettä mulla oli kyllä kaikkensa antanut olo, kuten joka ilta pojan nukahtaessa, muttei mitenkään erityisen väsynyt. Ei niin väsynyt, ettenkö olisi jaksanut hyvin katsoa ohjelmia, joita sinä iltana piti. Yhdistin siis väsymyksen Primperaniin enkä uskaltanut enää aamulla ottaa kokonaista.

Lauantaina heräsin tutun pahoinvoinnin kanssa ja päätin ottaa tuoteselosteen ohjeistuksen mukaan puolikkaan tabletin. Ei vaikutusta. Kuuden tunnin kuluttua otin taas ohjeen mukaan puolikkaan tabletin, jolla ei taaskaan ollut mitään vaikutusta. Jatkoin samaa joitakin päiviä, mutta lopulta lopetin sen turhaan napsimisen, kun olo oli kuitenkin ihan sama kuin ilman näitä. 

Mulle jäi kuitenkin hyvin mieleen, miten se 10 milligramman annos sai olon hyväksi, joten päätettiin odotella A:n vapaapäivään ja kokeilla vielä kerran siinä toivossa, että aiempi väsymys olisikin ollut sattumaa. Väärin. Aika pian Primperanin jälkeen mulle iski ihan järkyttävä väsymys. Yritin hetken aikaa pysyä väkisin hereillä, mutta siitä seurasikin vain vielä kamalampi ahdistus enkä vain voinut pysyä paikoillani, koska teki mieli hakata päätä seinään ahdistuneisuuden takia. Luovutin ja menin nukkumaan. Unta riitti taas sen 1,5 tunnin verran. 

Mun osalta pahoinvointilääkkeiden kokeilu sai jäädä niihin kertoihin, koska on sanomattakin selvää, etten mä mitenkään pystyisi hoitamaan esikoista siinä tilassa. Viime keskiviikon aprillipilana meillä käynnistyi 12. raskausviikko, jolloin oppikirjan mukaisesti pahoinvoinnin tulisi vähentyä. Vedin sillit nassuun ja kuravedet perässä enkä usko hetkeäkään. Oloja (lue: oksentamista) on nyt kestänyt noin 4,5 viikkoa yhden päivän tauolla ja mulle se on lopulta ihan ok. Vihaan sitä tunnetta yli kaiken (kukapa ei...) ja A:n säälivä katse saa itkemään, mutta silti. Pahoinvointi on lähipiirissä niin olematonta, että täähän on varsinainen lottovoitto, kun omalle kohdalle sattui - ja vieläpä kahdesti.

Vahingonilo on paras ilo, musta huumori parasta ja sarkasmi kuuluu vahvimpiin lajeihini, että kyllä tää tästä. Viime kerrasta oon nykyään jo vahingonilonen, eli vielä tääkin naurattaa!