UNIPUUSSA

Kuten oon sadasti sanonut, esikoinen on ollut ihan älyttömän helppo lapsi ja tähän helppouteen sisältyy myös se, miten mutkattomasti meillä on sujunut unikoulu, imetyksen loppuminen ja tutista luopuminen». Viimeisimpänä luovuttiin siitä tutista ja poika on jo siinä iässä, että pienessä päässä pyörii kaikenlaista. Tästä selkeästi huomasi kuinka se tutti kyllä mietitytti iltasadulla, kun toinen katseli parina iltana haikeana ulos ikkunasta ja sanoi miettivänsä lintuja, joille tutit vietiin. Yhtenäkään iltana ei silti itketty tai edes kitisty tutin perään ja mulla oli vahva epäilys siitä, ettei kaikki tulisi sujumaan yhtä mutkitta. Sitten tuli aika siirtyä pois pinnasängystä isojen poikien sänkyyn.

Keskiviikko 1.7.

Sänky koottu iltapäivästä isin työpäivän jälkeen ja pojalla ollut aikaa tutustua tähän. Käytiin vähän läpi, että tää on sitten se uusi sänky, johon illalla mennään nukkumaan. Sen sanottuani poika katsoi mua hetken kulmat kurtussa, muttei sanonut mitään. Illalla syötiin ihan tavallisesti iltapuuro, käytiin iltapissalla/-pesulla ja tultiin sohvalle lukemaan iltasatuja. Iltasatujen jälkeen kannan pojan tavallisesti sänkyyn, mutta tänään tämä käveli huoneeseensa itse ja kiipesi ihan itse uuteen sänkyynsä. Toivotin hyvät yöt, peittelin ja annoin suukon otsalle nyt kun siihen oli mahdollisuus yltää jopa mahan kanssa. Poistuin huoneesta ja jätin oven raolleen. Ei sanaakaan. Poika on ollut nyt 25 minuuttia hiljaa huoneessaan ja mä vilkaisen vähän väliä huoneen ovea siinä uskossa, että pian sieltä pilkistää virnuileva ja kovin iloinen, pieni kaveri. Ehkä yöllä herään siihen, että pienet jalat tepsuttavat sängyn vieressä tai ihan viimeistään siihen, kun kissa menee huoneeseen ja tämä havahtuu. Tää ei taatustikaan ollut tässä. 21:15, yli tunti unta ja joku heräsi ensimmäistä kertaa itkemään. Istui sängyssä, kun menin huoneeseen. Kerroin, että on yö, halasin ja laitoin takaisin peiton alle, vähän kitinää ja minuutissa hiljaista. Aamulla heräsin 08:09 pojann jutteluun ja 08:10 tää oli poistunut  ensimmäistä kertaa sängystään tullen meidän makuuhuoneeseen.

Torstai 2.7.

Sängyssä kello 20:0jotain. Ilta ja rauhoittuminen meni meistä johtumatta vähän miten meni, joten poika paiski ja raivosi purkeilleen, sähläsi iltapalalla ihan omiaan eikä malttanut kuunnella iltasatua paikoillaan, vaan ähisi ja puhisi jatkuvasti jotain. Iltasatujen jälkeen tämä taas käveli ja kiipesi itse sänkyynsä, asettelin Muumipeikon ja rätin hyvin, ja odotti kiltisti peittelyä. Ei juttelua, ei itkua, ei kitinää, ei poistumista. Sinne jäi ja siellä pysyi. Aamulla heräsin 07:45 jutteluun ja seinän koputteluun. Ketään ei kuitenkaan kuulunut, joten 08:05 menin huoneeseen ja sain aamun leveimmän hymyn.

Perjantai 3.7.

20:01 sängyssä. Höpötystä ja kurr-kurr-kurr -ääntelyä. Olin jo varma, että ny läks, mutta ei: 20:03 hiljaista. 20:23 kuului jotain, mutta yläkerrassa on tuparit tms. bileet ja musiikki ja puhe kuuluu jonkun verran tänne. En tosin tiedä onko sillä mitään vaikutusta, mutta sehän me nähdään. 01:46 heräsin kamalaan kolinaan yläkerrasta ja poika heräsi siihen samaan. Mulla kuitenkin kesti taas hetki päästä kartalle, joten huoneeseen meneminen ei ehtinyt käymään edes mielessä ennen kuin oli jo hiljaista. Aamulla heräsin 07:16 iloiseen jutteluun. 07:32 ketään ei näkynyt, joten menin taas huoneeseen.

Meillä meni kyllä alku niin järjettömän hyvin, että huh!? Hetkeäkään en kyllä vieläkään usko, että tää ois tässä ja tiedän, että ne karkailut alkaa jossain vaiheessa (lue: heti tämän julkaisun jälkeen). Jos ei A:n aloittaessa iltavuorot niin viimeistään vauvan synnyttyä. Pessimisti (realisti) ei tunnetustikaan pety, mut siis oon mä vaan niin ylpee meidän isosta pojasta!