KELLO 11:27 (SYNNYTYSKERTOMUS)

Oli ihan tavallinen torstai, mitä nyt olin kiskonut poikkeuksellisen paljon (lue: neljä litraa) maitoa kuluneen vuorokauden aikana. A oli aamuvuorossa, me touhuttiin esikoisen kanssa päivä kaksin ja iltapäivällä sitten kaikki yhdessä. Oltiin aiemmin sunnuntaina kävelty 1,5 kilometrin päähän kauppaan ja se sujui multa 22 viikon supistelujen kanssa odotettua paremmin. Näytin kävellessä sentään ihmiseltä. Supistelut oli rajoittaneet liikkumista sen verran, että halusin kävellä vielä ennen laskettua aikaa uudestaan kaupalle, koska tuntui, että olisi edes vähän helpompi synnyttää, jos kroppa olisi ollut edes pienessä rasituksessa. Ja niin me tehtiin. Torstaina me käveltiin taas kauppaan hakemaan lisää maitoa. Tai pojat käveli, mä vaapuin. Ensimmäistä kertaa raskausaikana vaapuin ja tunsin oloni niin typeräksi. Jouduin välillä pysähtymään paineen takia, mutta jatkoin aina kotiin asti eikä olo ollut mitenkään kummallinen. Vaappuminenkin loppui pienen levon jälkeen ja kaikki tuntui taas samalta kuin aiemmin.

Mä olin nukkunut jo parin kuukauden ajan ihan järkyttävän huonosti ja samalla meiningillä alkoi tääkin yö. Alkuun sain nukuttua jotenkin, kahdelta heräsin vesssan ja sen jälkeen uni ei kipujen takia tullutkaan, mutta mulle se oli täysin normaalia. Kääntelin ja vääntelin kyljeltä toiselle, jolloin parin minuutin ajan tuntui ookoolta, mutta sama järjetön kipu alkoi taas pian. A oli perjantaina menossa kuuden sijaan jo neljäksi töihin. Koko sänky vapautui kolmen jälkeen, jolloin mä nousin ottamaan kaapista lämmitettävää sydäntä, jolla mulla oli ollut tapana yrittää helpottaa kipua. Menin takaisin sänkyyn, vedin peiton päälle ja samalla hetkellä tunsin, miten jotain holahti housuun. Pomppasin sillä sekunnilla ylös ja mulle tuli kiire vessaan, koska tiesin A:n olevan lähdössä ihan niiden minuuttien aikana. Pyysin tätä odottamaan hetken, jotta tarkistaisin tilanteen. Mä olin koko ajan odottanut supistuksia tai vesien menoa, joten mulle tuli kamala paniikki tajutessani, että vuosin verta. Kädet täristen vedin vähän vaatteita päälle ja menin rappuun soittamaan synnärille, josta neuvottiin lähtemään näytille.

Äiti oli mainostanut, miten herää vaikka hiiren pieraisuun ja rapussa ollessa soitin sille tuloksetta. Ja soitin. Ja soitin. Ja soitin (kiitos sen puhelimen). Paniikissa en jäänyt odottelemaan enempää vaan kymmenen minuutin sisällä olin niin valmis nirhaamaan äidin omin käsin mikäli se vielä olisi hengissä, että päätin soittaa anopille, joka tulikin vauhdilla katsomaan esikoista ja me päästiin tuskallisen odotuksen jälkeen lähtemään. Mä en kuitenkaan missään vaiheessa kuvitellut lähteväni synnyttämään, koska kipu ei todellakaan tuntunut samalta kuin viimeksi eikä mulla edes ollut supistuksia. Sairaalareissun idea oli vain selvittää vuodon syy, sillä se sai mut pelkäämään niin paljon, että viimeisillä viikoilla jokin olisi mennyt pieleen. Koko ajan kuvittelin, että viimeistään parin tunnin kuluttua olisin taas kotona vähän viisaampana.

Noin 04:30 oltiin sairaalan pihassa ja kymmenen minuuttia myöhemmin sisätutkimus oli ohi: 5 senttiä auki! Esikoisesta mulla oli säännöllisiä supistuksia, kipu oli todella paljon kovempi ja kohdunsuu oli tullessa vain kolme senttiä auki, joten mun piti hetki pyöritellä tilannetta mielessäni ja kysyin vielä A:ltakin, sanoiko lääkäri ihan oikeasti viisi. Äkkiä oli selvää, ettei meillä olisikaan mitään asiaa kotiin ilman vauvaa ja noin 05:20 majottauduttiin synnytyssaliin.

Kuten sanoin, mä olin esikoisesta järkyttävän kipeä ja silloin en voinut kuvitellakaan kävelyä salia pidemmälle. Tällä kertaa juttu oli ihan toinen ja kuljeskelin käytävällä hiljalleen geelityyny vuoroin alaselällä ja vatsalla. Supistukset alkoivat vasta käyrällä ollessa ja niitä tuli ehkä viiden - kymmenen minuutin välein. Tein kätilöille selväksi, että tahdoin tarkistaa kohdunsuun tilanteen aina välillä, jotta ehtisin päättämään itse kivunlievityksistä toisin kuin viimeksi. Kuudelta olin yhä 5 - 6 senttiä auki. Supistukset tuntuivat helvetilliseltä lähinnä alaselässä, mutta mulla oli yhä ihan jees olo ja tunsin pärjääväni vielä hyvin lämmitettävän geelityynyn avulla.

Supistusten väli tuntui jopa pidentyneen, mutta siitä huolimatta ne tekivät tehtävänsä, sillä ysin aikoihin kohdunsuun tilanne oli 8 senttiä. Viime kerralla olin niin ilokaasuissa, etten oikein muista niistä hetkistä mitään ja koko tämän synnytyksen ajan mun olo oli kovin epätodellinen, koska lääkkeettömänä kaikki oli koko ajan niin selkeää. Supistukset alkoi pikkuhiljaa tuntua reisissä niin, että jalat tärisi seistessä ja lopulta mun oli luovuttava geelityynyistä, kun ne teki olosta kuumeisen ja veti koko kropan spaghetiksi. A sanoi useampaan kertaan jotain epiduraalista, mutta mä olin yllättynyt siitä, miten hyvin sain pidettyä tilanteen supistusten aikaan kasassa kun vain hengittelin syvään (ja purin hampaita yhteen). Kaiken ollessa niin hallittavissa tuntui epiduraali turhalta ja päätin lykätä sen laittoa yhä silläkin uhalla, että loppu menisi rytinällä ja lopulta en edes saisi sitä. Mulla ei ollut varsinaisesti toiveita lääkkeellisen kivunlievityksen suhteen, mutta olin varautunut synnyttämään toistekin ilman. Koskaan ei kuitenkaan käynyt mielessä, että niin kävisi ihan mun omasta tahdostani. Kätilöopiskelijan kehut ja kannustukset toi kuitenkin niin paljon lisäinnostusta luomusynnytykseen, että niiden ansiosta mulle tuli itsevarma "kyllä mä pystyn tähän" -olo enkä voisi olla tyytyväisempi, että mä todellakin pystyin.

Kello 11:00 supistuksia tuli edelleen harvoin, ehkä 5 - 10 minuutin välein eikä ne tehneet mitenkään järjettömän kipeää, joten pärjäilin yhä hengittelemällä rauhallisesti syvään. Kipu oli ehkä sitä luokkaa kun J:stä neljän sentin kohdalla ja mun teki koko ajan mieli nipistellä itseäni, kunnen pystynyt käsittämään, että synnytys oli ihan oikeasti käynnissä puhumattakaan siitä, että se oli niin pitkällä. Tuntien kuluessa paine oli kasvanut ja yhdentoista aikoihin katsottiin taas kohdunsuuta: 9,5 senttiä. Kalvot tuntuivat yhä ja lapsivesi oli paikoillaan, joten kalvot päätettiin tutkittaessa puhkaista. Kello 11:08 kohdunsuu oli kymmenen senttiä auki ja sain luvan alkaa ponnistamaan, kun siltä tuntui.



Hetken olin jo täysin varma, etten saisi vauvaa omin avuin ulos. Ponnistusvaiheen kestoksi on merkitty 17 minuuttia, mutta todellisuudessa tästä ajasta noin 13 minuuttia oli pelkkää supistusten odottelua, vauva oli ulkona neljällä ponnistuksella ja koko hommasta selvittiin yhdellä "Vittu, saatana, vitun vitun vittu, perkele, ai saaaaatana!! Anteeks." -litanialla. Mun on vaan yhä niin mahdoton käsittää, miten helposti kaikki kävi ja tuntuu pelottavalta ajatella, että ilman aamuyön veristä vuotoa mä en olisi edes ponnistusvaiheen kivuista osannut lähteä kohti synnäriä ennen kuin pää oli jo tuloillaan.

Joka tapauksessa perjantaina 16.10. kello 11:27 syntyi maailman täydellisin (toinen sellainen) kymmenen pisteen (myöhemmin yhdeksän, sillä keuhkoista kuului outoa ääntä ja pieni joutui lämpökaappiin) peikkopoika mitoin 3 490 grammaa ja 49 senttiä. <3